Neulominen on seurakunnissa suosittua toimintaa. Arvokkaan neulontaharrastuksen voi tänä päivänä nähdä myös kulttuuriperinnön vaalimisena. Lokakuussa neulominen lisättiin elävän kulttuuriperinnön kansalliseen luetteloon.
Monet suomalaiset valmistavat mielellään käsitöitä. Taitoliiton pari vuotta sitten teettämän tutkimuksen mukaan noin puolet suomalaisista harrasti säännöllisesti käsitöiden tekemistä. Suosituin käsityömuoto oli neulominen.
Myös seurakunnista löytyy paljon neulojia, niinpä käsityöpiireissä on vuosikymmenien aikana valmistunut erilaisia sukkia, peittoja, kastelahjoja ja muita neuleita valtavat määrät.
Tampereen Mummon Kammarissa, vapaaehtoisen vanhustyön keskuksessa, kokoontuu Käsitöiden äärellä -ryhmä viikoittain. Vierailijan astuessa kammariin, vastassa on iloinen puheenporina ja taitavissa käsissä heiluvien puikkojen vaimea kilinä käsityön ystävien neuloessa aulatilassa.
Raija Palonen ja Vuokko Hakulinen ahkeroivat pöydän ääressä vuosikymmenien kokemuksella.
Palonen muistelee aloittaneensa neulomisen 5–6-vuotiaana mummon opastuksella. Ensin syntyi patalappuja, myöhemmin sukkia ja
lapasia tarpeen mukaan.
Hakulinen taas muistelee oppineensa neulomisen koulun käsityötunnilla. Vuosia myöhemmin syntyivät ensimmäiset neuleet, vauvanvaatteet, joita hän teki odotusaikanaan. Viime aikoina puikoilta on valmistunut pääpantoja sekä kaarrokepuseroita, joiden värit hän on itse suunnitellut.
Hakulinen ja Palonen kokevat neulomisharrastuksen antavan heille monenlaista hyvää: voi itse luoda jotain uutta, ja kun näkee valmiin neuleen hienouden, voi siitä iloita.
– Neulominen on tärkeää myös terveydellisistä syistä, sorminivelet saavat liikuntaa,
Palonen sanoo.
– Kyllä, ja saa käyttää myös aivojaan, Hakulinen toteaa.
Molempien mielestä tärkeää on sekin, että uuden neuleen voi antaa jollekin lahjaksi. Hakulisen mukaan ainoa huono puoli neulomisessa on, että tulee istuttua vähän liikaa.
– Mutta siitä tulee tyydytyksen tunne, kun on saanut jotain aikaan. Ja neuloessa saa myös merkitystä elämään, mikä merkitsee ainakin minulle ihan valtavasti, Hakulinen kertoo.
Neulominen on tärkeää myös terveydellisistä syistä, sorminivelet saavat liikuntaa
RAIJA PALONEN ja Vuokko Hakulinen ovat neuloneet myös lohtuhuiveja, eli leskille annettavia huiveja, joko lahjaksi läheiselleen tai myyntiin Mummon Kammariin. Kun Palosen läheinen kuoli, hän neuloi lohtuhuivin surevalle puolisolle.
– Siinä kutoessa tuli tehtyä samalla myös omaa surutyötä.
Mummon Kammarista on tullut Vuokko Hakuliselle ja Raija Paloselle kohtaamispaikka, ja yhdessä neulomisesta yhteisöllinen tapahtuma, jossa saa aina uusia tuttavia ja ystäviä.
Neuleita tehdään usein omaan käyttöön, myyntiin tai lahjaksi. Neuleisiin voidaan liittää myös uusia käyttötarkoituksia.
Tampereen Tuomiokirkkoseurakunnan pappi Minnamaria Tammisalo huomasi muutamia vuosia sitten, miten neuleella voi lohduttaa surevaa. Erään muistotilaisuuden lopuksi hän kietoi neulotun lohtuhuivin surevan lesken hartioille ja sanoi: Kun rakkaan puolison käsi ei enää yllä kietoutumaan hartioillesi, lämmittäköön sinua tämä lohtuhuivi.
Huomattuaan eleen ja sanojen suuren vaikutuksen sureville, hän kysyi seurakunnan Facebook-seinällä voisiko joku tehdä hänelle muutaman lohtuhuivin lisää. Siitä lohtuhuivien tekeminen lähti leviämään hyvin nopeasti ympäri Suomen seurakuntia.
Ensimmäinen lohtuhuivimalli oli puolalaisen Marysia Nodzykowskan suunnittelema pitkä ja kapea Nikolai-huivi. Nykyisin seurakunnissa tehdään monenvärisiä ja neulemalliltaan monenlaisia lohtuhuiveja. Miehille on omia huivimalleja.
Minnamaria Tammisalo kertoo, miten myös Facebookiin syntyi useita tuhansia ihmisiä kokoava Lohtuhuivien lähettiläät -ryhmä, jossa jaetaan huivien ohjeita, kuvia valmiista huiveista sekä kiitoksia saaduista huiveista.
– Koen olevani aloittaja ja lentoon lähettäjä lohtuhuivien jakamisessa sureville, mutta jatko on seurakuntien ja ihmisten oma, Tammisalo sanoo.
KÄSITÖITÄ ON tehty neuletekniikalla vuosisatojen ajan sekä Suomessa että maailmalla. Käsityökulttuurin tutkija Marketta Luutonen kertoo tutkijoiden arvelevan neuletekniikan syntyneen Egyptissä 300–400 jKr., ja tulleen arabien mukana Eurooppaan 1200-luvulla.
Suomessa neulominen on tunnettu ainakin 1500-luvulla, jolloin Naantalin birgittalaisluostarissa yksi nunnien pääelinkeinoista oli neulominen.
– Nunnat valmistivat käsitöitä oman elantonsa turvaamiseksi ja opettivat myös lähiseudun tytöille neulomisen taidon.
Myöhemmin Naantalin seudulla sukkia neuloivat jopa 4- ja 5-vuotiaat lapset sekä eri-ikäiset miehet ja naiset. Luutosen mukaan sukkia neulottiin Varsinais-Suomea myöten, mutta eniten Naantalissa. Sukkia tehtiin sekä pellavasta, villasta että puuvillasta. Myöhemmin pääasiassa villasta.
Kauppatilastojen mukaan 1700-luvun parhaina vuosina neulottiin 20 000 sukkaparia, joita myytiin Suomessa, Tukholmassa, Tallinnassa ja Riiassa.
Laajemmin kansan keskuuteen neulominen levisi 1700–1800-luvuilla. Nykyisin neulominen voidaan nähdä Suomessa hyvänä harrastuksena tai elävänä kulttuuriperintönä.
Museoviraston erikoisasiantuntija Leena Marsion mukaan olisi hyvä nähdä oma tekeminen osana isompaa ajallista jatkumoa. Neuloja on osa monien sukupolvien ketjua.
Marsion mukaan meillä on tällä hetkellä mahtava tilanne, kun käsityönopetusta voi vielä saada kouluaikana ja neulominen läpäisee kaikki ikäluokat.
– Kun neulominen, virkkaaminen, sahaaminen ja naulaaminen opetetaan jo koulussa, se luo ihan eri tavalla mahdollisuuden harrastaa samoja asioita myös aikuisena.
SUOMI HYVÄKSYI kymmenen vuotta sitten Yhdistyneiden Kansakuntien kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestö Unescon yleissopimuksen aineettoman kulttuuriperinnön suojelemisesta. Siinä aineettomalla kulttuuriperinnöllä tarkoitetaan yhteisöjen, ryhmien ja joissakin tapauksissa yksittäisten ihmisten taitoja, tietoja ja käytäntöjä, jotka on tunnustettu osaksi omaa kulttuuriperintöä. Suomessa ortodoksinen ristisaattoperinne, joulurauhan julistus Turussa, suomalainen tango ja kalakukko ovat jo tunnustettu aineettomaksi kulttuuriperinnöksi.
Leena Marsion mukaan Suomessa aineetonta kulttuuriperintöä suojellaan osana Unescon yleissopimusta. Yleissopimukseen liittyy monia muitakin asioita, kuten tutkimus ja luetteloiminen. Luetteloinnin Museovirasto aloitti avaamalla Elävän perinnön wikiluettelon vuonna 2016, mistä lähtien erilaiset yhdistykset ja yhteisöt, ja vaikkapa harrastajaryhmät ovat saaneet mahdollisuuden esitellä omaa aineetonta kulttuuriperintöään. Elävän perinnön kansalliseen luetteloon on ollut mahdollista hakea esittäytymään kolmen vuoden välein vuodesta 2017 lähtien.
– Wikiluettelo ja Elävän perinnön kansallinen luettelo ovat olemassa sitä varten, että niillä halutaan tuoda näkyvyyttä ja arvostusta erilaisille perinteille, Leena Marsio sanoo.
Ajatus neulomisen viemisestä Elävän perinnön kansalliseen luetteloon syntyi Taitoliiton kehittämispäällikkö Kikka Jelisejeffin mukaan työmatkalla Marokossa.
Jelisejeff ja Taitoliiton toiminnanjohtaja Minna Hyytiäinen neuloivat seuratessaan hallitusten välisen komitean istuntoa, jossa käsiteltiin Unescon aineettoman kulttuuriperinnön suojelua. Välillä he keskustelivat keskenään neulomisen tärkeydestä suomalaisille. Syntyi ajatus hakea neulominen yleisenä ilmiönä Elävän perinnön kansalliseen luetteloon.
Suomessa ajatus esiteltiin Elävän perinnön käsityöringissä, perinteen harrastajien ja harjoittajien ryhmässä, joka toimii vapaaehtoisesti Museoviraston työn tukena Unescon sopimuksen toimeenpanotyössä. Ilmoittajiksi haluttiin laaja toimijoiden joukko, jotta neulominen tulisi mukaan mahdollisimman monesta näkökulmasta.
– Yksi tärkeä näkökulma oli hyväntekeväisyys ja hyvän tekeminen, sillä Suomessa ihmiset tekevät paljon neuleita kaikenlaisiin keräyksiin.
Jesilejeffin mukaan nykyaikana neulomiseen liittyy oleellisesti myös se, että ihmiset haluavat jakaa hyvän tekemistään sosiaalisessa mediassa.
Kikka Jelisejeff muisti kuulleensa ilmiöksi kasvaneesta Lohtuhuivin tekemisestä, kun Minnamaria Tammisalo oli pitänyt Kansallismuseossa siitä seminaariesitelmän. Jelisejeff kysyi Tammisalon kiinnostusta lähteä mukaan taustayhteisönsä kanssa viemään Lohtuhuivi-ajatusta Elävän perinnön kansalliseen luetteloon yhdessä kuuden muun taustayhteisön mukana.
Tämän vuoden lokakuussa opetus- ja kulttuuriministeriö nimesi neulomisen Elävän perinnön kansalliseen luetteloon yhdessä 21 muun kohteen kanssa.
Neulominen on muotoutunut esiteollisen ajan välttämättömästä työstä vapaa-ajan harrastukseksi. Tänä päivänä neulomisen voi nähdä myös elävän kulttuuriperinnön säilyttämisenä tuleville sukupolville.
Elävän perinnön kansallinen luettelo
Elävän kulttuuriperinnön suojelemiseksi hyväksyttiin vuonna 2003 valtiotasoinen Unescon yleissopimus aineettoman kulttuuriperinnön suojelemisesta. Suomi hyväksyi yleissopimuksen vuonna 2013. Sen toteuttamisesta Suomessa vastaa Museovirasto.
Suomessa esimerkkejä kerätään Museoviraston johdolla Elävän perinnön wikiluetteloon, jossa on mukana jo 240 esimerkkiä yli 400 tahon ilmoittamana. Elävän perinnön kansallisesta luettelosta löytyy 86 kohdetta, jotka opetus- ja kulttuuriministeriö on
Museoviraston esityksestä nimennyt.
Tänä vuonna luetteloon vietiin 22 kohdetta, muun muassa neulominen, kultasepäntyö, luonnonväreillä värjääminen, moottorisahaveisto, puuveneen korjaus, pärekorin valmistus ja perinteisen riukuaidan rakentaminen sekä Kainuun peilikkään kutominen ja raumalainen pitsinnypläys paikallisina käsityötaitoina. Muut kohteet liittyvät musiikkiin, tanssiin, peleihin ja maahanmuuttajien kulttuureihin.
wiki.aineetonkulttuuriperinto.fi